Aloitin ratsastamaan siis syksyllä 2008 issikkatallilla, nimeltä Rella Vinur. Nimi lyheni myöhemmin Rellaksi. Höntsäilin vuoden talutuksessa. tölttäsin, ravasin ja "ratsastin" voltteja. Talutusratsastus ei tietenkään ollut kauhean jännittävää, joten yleensä istuin tekemättä mitään koska hevonen seurasi äitiäni enemmän. Talvella palelin kauheasti, vaikka päällä oli mitä. Pidinkin ainakin kaksi ensimmäistä vuotta taukoa talvella, koska en osannut pukeutua oikealla tavalla. En välttämättä osaa vieläkään, mutta ainakin järkevämmin.
Sitten tuli se aika, kun piti alkaa ratsastamaan yksin. Koska äitini odotti pikkusiskoani, ei hän voinut tietenkään juosta hevosen vieressä. Aluksi yksin ratsastaminen oli tietysti aikamoista hakemista koko homma, mutta alkoi luonnistumaan loppua kohden paremmin. Vauhtiakin tuli tölttiin ja raviin lisää. Sitten alettiin opettelemaan pohkeenväistöjä ja etuosakäännöksiä. Muistan tuskailleeni pohkeenväistöjen kanssa joka kerta! En tykännyt niistä tippaakaan, eikä ne ohjeet jotenkin tuntuneet loogisilta.
Harjoittelua jatkettiin monta vuotta. Paljon etuosakäännöksiä, pohkeenväistöä, puomeja, pysähdyksiä.... Lista on suunnilleen loputon. Ehdin tippua Rellalla kaksi kertaa. Ensimmäinen oli suoralla uralla töltissä. Olin ratsastanut noin vuoden ilman talutusta. Tölttäsin normaalisti, kunnes hevonen kompastui. Se meni ihan polvilleen ja lensin selästä vasen kyynerpää edellä suoraan hiekkaan. Taisin säikähtää vähän enemmän. Käteen ei sillä hetkellä sattunut, mutta seuraavien päivien aikana enemmänkin. Mua ei pelottanut nousta takaisin selkään, ja matka jatkui normaalisti tunnin loppuun.
Toinen putoaminen on ihan tyhmä, ja naurattaa edelleen muistella sitä. Nyt mentiin tavallaan kahdeksikkoa, eli kenttä puolesta välistä poikki, ja vuorotellen kumpaakin puoliskoa kentästä. Kun tultiin uralle piti ottaa kaarteesta laukka. Hevoseni oli hieman laiska, ja laukkaa tuli huimat kolme askelta sinnikkäistä yrityksistäni huolimatta. Lopuksi se hidastui pompottavaan raviin, olin hukannut jalustimet ja aloin liukumaan pois satulasta. Tömähdin pyllylleni maahan. Olihan siinä tilanteessa ihan pakko nauraa!
Kenttätuntien lisäksi kävin myös muutamalla vaelluksella. Kahden tunnin vaellukset olivat ihania, ja tuntuivat melkein loputtomilta. Yleensä olin laukkaavien ryhmässä, mutta jollain tunnin vaelluksella oltiin sekaryhmässä. Se meni vähän hitaammin. Mutta paras oli kun korvasimme kenttätunnin maastossa ja kävimme uittamassa heppoja. Se taisi olla juuri samalla viikolla kun koulu alkoi ja menin yläasteelle.
Kaksi vuotta sitten koulussa pidettiin talviliikuntapäivä, ja mahdollisuutena oli mennä ratsastamaan Rellalle. Tottakai otettiin tilaisuus haltuun ja ilmoittauduttiin mukaan! Luvassa tunnin vaellus tutuilla hevosilla. Sain Tinnan koska olin ryhmässä ainut, joka ratsasti Rellalla ja retken vetäjä tunsi ratsastustaitoni. Alkuun sain lisäohjeeksi Tinnan kanssa mennä vähän pidemmällä ohjalla. Ja alkumatka sujuikin hyvin kun töltättiin ja mutkiteltiin puskassa. Ensimmäinen ja suurin ongelma tuli kun vuorossa oli laukkaamista. Ohjat olivat normaalilla tuntumalla, mutta Tinnan mielestä liian lyhyet. Tamma vetelikin sitten pukkilaukkaa toisen pyllyssä kiinni. En pudonnut, taivaan kiitos! Tinnakin tajusi pysyä hieman kauempana edellä menijän tehdessä kauniin potkun taaksepäin. Viimeiset laukat mentiin pitkin ohjin välillä ohjaillen Tinnaa toisen taakse ettei mene ohi. Selvisin hengissä, mutta itseluottamukseni ei. Seuraavilla kolmella vaelluksella jännityin kunnolla aina kun piti laukata. Tunnustan suoraan, mua pelotti. Vaikka ratsuni oli luotettava, mua pelotti silti ihan älyttömästi. Jotenkin sain itseni taas kuriin ja pystyin ratsastamaan myöhemmin maastossa rentona, ja nauttien koko reissun ajan. Kauan siihen menikin. Nyt jälkeenpäin tuntuu hölmöltä, että yksi hevonen ja yksi tunti voi viedä itseluottamuksen kokonaan. Ja se jännitys ei pysynyt pelkästään maastoillessa. Mua saattoi alkaa hirvittää jopa kentällä ratsastaessa jos hevonen kiihdytti vähän vauhtia. Mutta pääsin tästä yli ratsastuksenopettajani avulla, ja nautin taas ratsastamisesta! Kohtalo puuttui peliin ja kamalin mahdollinen sairaus vei kaiken...
Ehei, elämäni ei ollut pelkkää issikointia. Ratsastin myös muilla hevosilla ja poneilla.
Suunnilleen kaksi vuotta ratsastettuani, osasin jo laukata ja niin edespäin. Emma pelasti ruunikonkirjavan shetlanninponin nimeltä Mini. Ei olisi uskonut, että se villiponi tulisi olemaan maailman parhain poni! Minihän siis potki, puri.... En tiedä mitä taikoja Emma teki, mutta Mini muuttui täysin! Se oli kiltti, ja täydellinen ratsastaa. Emmahan pyysi mua silloin kesällä ratsastamaan Minillä melkein joka päivä. Mutta Mini oli niin täydellinen, uskokaa pois. Sillä oli hauska hypätä ja muutenkin tykkäsin toi paljon. Mutta kohtalo puuttui taas peliin, ja Mini kuoli joulukuussa Emman sylissä pois.
Naapurini hommasi itselleen trakehner-ruunan. Ja tottakai halusin kokeilla ratsastaa sillä! Ensin menin liinassa siinä pienellä pihamaalla. Ruuna oli hieman laiska, mutta ikääkin oli.. Kevään tultua siirryttiin pellolle liinan kanssa. Muutaman kerran yritin laukkaa, mutta omat apuni eivät tainneet olla herralle sopivia. Muutaman kerran saatiin laukka tiellä, mutta avut eivät vastanneet oikeita laukka-apuja pätkän vertaa! Mutta siitä huolimatta tykkäsin Ollin laukasta todella paljon. Ravikin oli isoa ja etenevää, ainakin silloin kun hoputin kunnolla... Ja ehdin myös tippua!
Olin nostamassa laukkaa tai jotain, ja Olli säikähti. Se hyppäsi sivulle ja sukelsin kaulan vasemmalta puolelta. Taisin tehdä jotain kissamaisia liikkeitä, koska laskeuduin jaloilleni! Siis ihan oikeasti, tein voltin ja laskeuduin kyykkyyn. Ja täydellistähän se olisikin ollut, mutta taisin venäyttää oikean peukaloni sinä rytäkässä. Ja lievästi sanoen oli hieman hankalaa kiivetä takaisin selkään. Jalustin riippui varmaan jossain mahani kohdalla. Piti oikeasti taipua. Ja ihme, pääsin takaisin selkään, mutta sitten alkoi hirvittää. En yhtään tiedä miksi, mutta mua oikeasti pelotti. Taisin jopa täristä hieman. Ja tämä tapahtui ennen talviliikuntapäivää. Mutta päättäväisesti painoin pohkeet hevosen kylkiin ja ravasin loppumatkan. Muuten en olisi varmaan koskaan uskaltautunut ratsastamaan Arrullakaan!
Ja Arru... Ikävöin niin kauheasti, ettei voi edes kuvailla. Ratsastettavuudeltaan Arru oli suoraan sanoen raaka. Se ei osannut mitään. Pidättävät avut olivat tuntemattomia, ja ainut minkä se tiesi, oli että pohje kyljessä tarkoittaa vauhtia lisää. Mutta rakastuin siihen niin hirveästi! Vaikka muut näkivät siinä äkäisen ja vihaisen hevosen, mä näin paljon enemmän, koska olinhan käynyt hoitamassa sitä kahdeksan kuukautta. Arru oli surullinen ja masentunut. Se iloitsi siitä, että tulin käymään. Sen näki silmistä ja käytöksen muutoksesta. Se tuli luokse ja tuuppasi turvallaan. Se painoi päänsä syliin ja huokaisi syvään. Sille riitti että oli läsnä.
Ensimmäinen ratsastus ei ollut ihan sellainen, mitä olin odottanut. Satula oli suoraan sanoen p*ska. Länkkäri, joka ei sopinut kunnolla. Se oli liian kapea. Arru ei tykännyt siitä yhtään. Ai kuinka tiedän? No kai sen näkee jos hevonen lähtee satulan alta pois. Ratsastaessa Arru kipitti koko ajan jotain pientä ravia koska ei olisi muuten kestänyt pyöräilevän omistajan perässä... Mutta Arrun laukka! Etenevää, voimakasta ja ennen kaikkea pyörivää. Ja koska hevonen ei ollut liikkunut koko talvena, sille tuli ihan kunnolla hiki.
Toinen kerta oli vähän erilainen, ja voin sanoa suoraan, etten tykännyt yhtään. Mentiin siis samaan suuntaan kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta pidemmälle ja syksyn kyntämättä jääneelle sänkkärille. Koskaan en ole laukannut niin lujaa ja hevosella, jolle jarrut on tuntematon käsite. Silti mua ei pelottanut, alkoi vain vähän ärsyttää, kun hevonen jatkoi laukkaamista pidätteistä huolimatta. Olisi jatkanut pidemmällekin, mutta pelto loppui ja piti hypätä tielle. Ja otin ohjista niin paljon kiinni, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä. Omistaja nauroi tiellä että Arru taisi antaa vähän kyytiä. Vissiin vähän...
Kolmannella kerralla omistaja oli viimeistä kertaa mukana, ja sekin meni vähän huonosti. Nyt tultiin tänne meille päin. Mutta kummini talon kohdalla tuli stoppi. Siitä eteenpäin ei suostunut menemään. Ja sitten pakitettiin todella pitkä matka takaisinpäin. Eteenpäin ei suostunut menemään, ja asiasta käytiin kova kamppailu. Lopulta sain sen takaisin ilman raippaa. Silloin tajusin, että hevonen oli kova pala purtavaksi.
Mutta onneksi jatkoin sisukkaasti eteenpäin, ja äkäisestä, kovapäisestä hevosesta kuoriutui oikea nallekarhu niin sanoakseni. Koko kesän ratsastin ilman satulaa putoamatta kertaakaan. Enkä oikeastaan pudonnut Arrulta kertaakaan. Arru alkoi luottamaan muhun ihan eri tavalla. Pystyin maastoilemaan pitkin ohjin Arrun kävellessä rennosti eteen päin. Pystyttiin puskailemaan ihan rauhassa. Olin jopa ensimmäinen, joka sai Arrun uimaan omasta tahdostaan silloin, kun joku istui selässä. Varmaan suurin saavutus! Arru oli niin hellyyttävä, kun sen pysäytti tien reunaan. Se kääntyi katsomaan mua kysyvän näköisenä. Onko sulla kaikki hyvin siellä selässä? Ja muutenkin tuosta hevosesta löytyi upea persoona, jonka olisin halunnut pitää itselläni sen loppuun asti. Arruhan on syntynyt -97, eli melkein kaksikymppinen!
Mutta elämä puuttui, ja syyskuussa sain ratsastaa viimeisen kerran tällä niin rakkaaksi kehittyneellä herralla. Ja nyt voin tunnustaa Elämäni hevosen olleen Arru. Koskaan mulla ei ole ollut niin syvää sidettä johonkin hevoseen. Siksi otin eroamisen raskaasti ja saatan hieman kantaa kaunaa. Pahaltahan se ei tässä tekstillä kuullosta, mutta todellisuus ei ollut todellakaan samanlaista. Jopa säälin Arrua.
 |
Tässä korostuu tuon höppänän vajaavaisuus ja suuri persoona
(siis mun vai hepan?)
|
Arrusta on todella paljon kuvia ehkä juuri siksi, että tiesin sen olevan vain väliaikaista. Halusin säilöä tämän rakkauden jonnekin, mistä kukaan ei sitä voi viedä! Ja edelleen sisälläni elää se pienempi tyttö, joka haluaisi tämän hevosen takaisin hinnalla millä hyvänsä!
Mutta menneisyyteen ei ole hyvä jäädä roikkumaan, joten nyt odotellaan uusia hevostuttavuuksia!
