Vanha suomenhevonen katsoi auringon nousua rauhallisin mielin. Se noukki maasta viimeisiä syömäkelpoisia ruohonkorsia, jotka nekin olivat valkoisen huurteen peitossa. Niin monta samanlaisena nousevaa aamua se oli nähnyt, mutta tämä aamu oli kuitenkin omalla tapaansa erilainen. Siinä oli outo tuntu, ihan kuin jotain olisi tapahtumassa.
Hevonen keskitti huomionsa laitumelle päin astelevaan tyttöön. Tytön ruskeat hiukset näyttivät melkein mustilta, niin tummat ne olivat, ja tanssivat askelten tahdissa ylös alas. Tottuneesti tyttö avasi veräjän ja vihelsi. Hän ei lähtenyt hakemaan hevosta laitumelta, koska tiesi tämän kävelevän tyttöä vastaan. Ja niin teki suomenhevonen tälläkin kertaa. Hitaasti ja rauhallisesti se askelsi varmoin askelin tytön luo ja painoi turpansa vasten viileästä ilmasta värisevää kämmentä. Hiljaa tyttö silitti hevosta tuuhean otsaharjan alta, ja hevonen nautti. Se ummisti silmänsä ja nojautui aavistuksen lähemmäs tyttöä, jotta tämä ylettyisi paremmin.
Rapsutteluhetken jälkeen tyttö nosti selkänsä takaa ajan saatossa kuluneet nahkapäitset ja laittoi ne hevoselle hiljaa huokaisten. Tytöstä uhkui surumielisyyttä, mutta hevonen ei ymmärtänyt miksi. Tänäänkin se oli täällä olemassa tyttöä varten, odottamassa tätä. Sääkin oli kaunis. Tytön poskelle vierähtänyt kyynel valui posken yli aivan äänettömästi ja putosi huurteiseen heinikkoon. Pari kertaa tyttö taputti suomenhevosen vankkaa kaulaa, ja he lähtivät yhdessä, rauhallisin askelin kävelemään tallille päin, pois tarhasta.
Harjaushetki tuntui kestävän ikuisuuden, vaikkakin hyvällä tavalla. Paljon oli hevonen nähnyt, mutta näin kauan kestänyttä hoitohetkeä se ei muistanut. Tyttö selvitti jokaisen harjajouhen, jokaisen häntäjouhen, ja harjasi kunnes vanhuuden tuoma takkuinen karva loisti auringon valossa. Kuuliaisesti hevonen nosti jalkansa vuorotellen, että tyttö pystyi puhdistamaan sen kaviot sinne tarttuneesta liasta. Aina mahdollisuuden tullen hevonen lepuutti vasenta takastaan, eikä varannut sille yhtään painoa. Viime vuosina sitä vaivanneet jalkavammat eivät ottaneet parantuakseen, vaikka hevonen levossa olikin ja ymmärsi olla turhia riehumatta. Ja vanhahan se oli, ei se enää jaksanut.
Tyttö palasi varustehuoneesta kädessään ikuisuudet hevoselle kuuluneet suitset, joissa oli vanha, raviajoilta tuttu otsapanta. Kiltisti se otti kuolaimen suuhunsa, ja tunsi siitä vyöryvät muistot. Vanhat ajat ravurina, leppoisat sunnuntai-ajot radalla, myöhemmän iän ratsun vaiheet kentällä pieniä esteitä ylittäen ja helppoja koulukiemuroita tehden. Kovin hyvä se ei niissä ollut, mutta aina yritti parhaansa. Eikä tyttö koskaan torunut, silitti vain kaulaa sanoen, että opeteltaisiin yhdessä.
Tyttö sai suitsien hihnat solmittua ja johdatti hevosen keskemmälle pihamaata, josta ponnisti kevyesti, ilman jakkaroita, hevosen leveään selkään. Hän ei ollut laittanut satulaa, ja suomenhevosen mielestä niin oli mukavampi mennä. Se saattoi tunnustella tytön istuntaa ja hidastaa, kun hänen tasapainonsa horjui. Se muisti tytön kehuneen, että sen varmempaa maastoratsua ei löytynytkään.
Hiljaa he lähtivät ratsukkona pihalta nelitahtisen rytmin siivittämänä. Linnut olivat heränneet laulamaan ja jänis hyppeli edellä tien yli. Kaikkialla oli kuitenkin rauhallista ja tyttö istui selässä hiljaa, myödäten hevosen liikkeitä. Hän tuskin piti ohjista kiinni lainkaan. He vain matkustelivat kumpikin kauniissa syysaamussa. Hevonen tunsi nousevan auringon säteiden lämmittävän karvaansa, ja pärskähti tyytyväisenä. Reitti, jota he etenivät, oli hevoselle hyvin tuttu, niin monen monituista kertaa he olivat sen yhdessä menneet. Vanhoina aikoina reippaammin, jollain suoralla jopa laukaten. Tyttö kuitenkin tiesi hevosen olevan jo vanha, ja osasi ratsastaa vastuullisesti vanhaa hevosta rikkomatta. Yhdessä he nautiskelivat luonnon heräämisestä ja leppoisasti etenivät tienvartta eteenpäin.
Tyttö ohjasi hevosen kevyin avuin metsäpolulle, joka avautui eteen tasaisena neulasten peittämänä mattona. Hevosen miellyttämisenhalu ja halu liikkua saivat kyyneleet vierimään pitkin tytön poskia. Pienet, suolaiset kyyneleet tipahtelivat poskipäiltä hevosen tuuheaan harjaan. Hevonen tunsi tytön surumielisyyden leviävän siihenkin. Varovasti se nosti keinuvan laukan ja laukkasi rauhallisesti pari sataa metriä ennenkuin hidasti hieman kömpelösti töksähtäen takaisin käyntiin. Se tunsi jalassaan hieman kipua, mutta painoi tunteen taka-alalle. Tyttö silitti sen kaulaa ja hymyili surullista hymyä. Yhdessä he jatkoivat matkaa auringonvalon siivilöityessä kuusenoksien läpi.
Auringon ollessa jo korkealla saapui ratsukko takaisin tallin pihaan. Tyttö taputti hevosta kaulalle ja liukui sulavasti alas sen leveästä ja turvallisesta selästä. Hän talutti sen hoitopaikalle ja kiirettä pitämättä pesi hiet pois. Erityisen huolella hän pesi kylmällä vedellä hevosen vasemman takasen. Hevonen huokaisi syvään tytön palatessa kuivaamaan sitä suuren, parhaat päivänsä nähdeen pyyhkeen kanssa. Vaikka paljon oli hevonen nähnyt, ensimmäistä kertaa sitä kuivattiin pyyhkeellä. Huomiosta nauttien se sulki silmänsä ja nautti, kun aurinko lämmitti sen lautasia ja selkää.
Tyttö palasi hevosen luo hetkeä myöhemmin ämpärin kanssa. Hevonen tunnisti sekoituksen vanhoilta ajoilta. Siihen oli sekoitettu hevosen suosikki väkirehua ja melassia. Yleensä se oli saanut sitä oikein hyvän ja reippaan juoksun jälkeen. Tavallaan kiitoksena maaliviivan ylittämisestä ensimmäisenä, tai ainakin melkein. Tyttökin oli joskus tarjoillut sitä hevoselle treenien tai maastoreissujen jälkeen. Ei usein, mutta kuitenkin ettei sen maku päässyt unohtumaan. Hevonen upotti turpansa sankoon ja söi nautiskellen jokaisesta suullisesta. Tyttö seisoi vieressä silitellen hevosta ja jutellen tälle lempeällä äänensävyllä.
Sanko oli viimein tyhjä ja tyttö lähti taluttamaan hevosta laitumen suuntaan. Siellä seisoi pari miestä, toisella kädessä jonkun sortin pistooli. Tyttö sanoi heille pari sanaa ja luovutti hevosen riimunnarun miehistä toiselle. Hän selitti kuinka hyvä hevonen se oli ollut, ja ettei se ansainnut kärsiä. Miehet nyökyttelivät hiljaa. Komea eläinhän tuo hevonen loppujen lopuksi oli. Merkkikin sillä oli otsassa syntymästä lähtien. Ei varsinaisesti tähteä, muttei myöskään piirtoa. Tähdenlento vain. Tyttö silitti hevosen kaulaa viimeisen kerran ja halasi pitkään. Kuivasi kyyneleet harjaan ja antoi pusun poskelle. Sanoi kuinka hyvä hevonen se oli aina ollut. Lopulta hän lähti kävelemään pois laitumelta, jättäen suomenhevosen miesten kanssa. Luottavaisin mielin se jäi. Katsoi tytön perään.
Tyttö istui pihalla koivun juurella ja odotti. Ääntä, joka kertoisi hevosen olevan nyt kivuistaan vapaa. Vapaa kylmien talvien tuomasta jäykkyydestä. Vapaa, mutta erossa hänestä. Syvään henkäisten tyttö nojasi päänsä puun runkoa vasten. Hän sulki silmänsä ja odotti. Laitumelta kuului laukauksen kaiku, ja niin uskollinen suomenhevonen laukkasi vihreämmille laitumille. Kyyneleet valuivat tytön silmäkulmasta, valuivat yli kevyesti ruskettuneiden poskien. Hetken hän istui siinä hiljaa itkien, antaen kyynelten vain valua. Pian hän kuitenkin avasi silmänsä ja näki miesten kävelevän luokseen. Toisella miehistä oli kädessään tukko vaaleita jouhia. Sanaakaan sanomatta hän ojensi ne tytölle, joka otti taskustaan ruskean hiuslenkin ja sitoi jouhet yhteen. Hetken hän istui pyöritellen jouhinippua kädessään ja tajusi sen olevan kaikki mitä hänen suomenhevosestaan oli jäljelle jäänyt.
